Ja lisää

Viime päivinä olen lukenut kaksi kirjaa: Kuolemanportti -fantasiasarjan kolmannen osan sekä portugalilaisen Peixoton kirjan Tyhjä taivas. Kuolemanportti oli tuttua perusfantasiaa. Tosin mielestäni kolmas osa sarjasta oli parempi kuin kaksi edellistä. Tyhjä taivas oli mielenkiintoinen lukukokemus. Se kertoi tavallisen paimenen elämästä Portugalin köyhällä maaseudulla. Ei siis ihan sellaista mitä ensimmäiseksi lukisin. Kirja oli tavallaan aika masentava. Kieli oli välillä kaunista mutta kirja kertoi ihmisistä, jotka eivät voineet vaikuttaa elämäänsä, vaan kulkivat vain vääjäämättömästi kohti surullista kohtaloaan. Vaikka kirjasta saattoi löytää myös pilkahduksen viisautta siinä mielessä, että elämähän on arkea ja kuten Olavi Uusivirta laulaa: "OOOOO...On niin helppoo olla onnellinen. Ja tyytyy siihen mitä oooonnn", tai ainakin pitäisi pyrkiä siihen, niinkirjan maailmankuva oli makuuni hieman pessimistinen.

Kävin myös hiljattain teatterissa katsomassa Fundamentalistin. Näytelmä kertoi leipiintyneestä papista ja hänen entisestä seurakuntanuorestaan josta oli tullut fundis. Sitä oli kehuttu paljon ja pätkä osoittautui kehujen arvoiseksi. Siinä ei sinänsä ollut mitään uutta eikä hämmästyttävää. Itse asiassa sinä ei tainnut olla yhtään uutta ajatusta. Joskus pohdinta olisi voinut olla korkeatasoisempaakin. Päähenkilöt olivat kliseisiä ääripäitä. Mutta toisaalta viihdyin koko kaksi tuntia tiiviisti. Pätkä käsitteli itsellekin akuutteja aiheita ajoittain erittäin hyvin. Se ei tarjonnut vastauksia. En osaa sanoa mitään konkreettista mitä siitä olisi jäänyt käteen. Mutta joinain hetkinä näytelmä tavoitti aitoja tilanteita ja aitoja ongelmia/kysymyksiä/ristiriitaisuuksia.

Luen parhaillaan paaviuden historiaa. En ole lukenut sitä aikaisemmin näin yksityiskohtaisesti. Hiippapäihin on mahtunut monenlaista tallaajaa Borgia -sukuisista renessanssipaaveista myrkkyineen, rakastajattarineen, lapsineen ja hedonistisine elämäntapoineen jumalisiin ääriaskeetteihin. Paavit ovat olleet yhtä aikaa maallisia ruhtinaita ja sotajoukkojen johtajia, yhtä aikaa hengellisiä johtajia ja opin vartijoita. Mikä työnkuva! Mutta kun kristikunnan pääkin on vain huono ihminen, mistä löytyy se todellinen hyvyys ja pyhyys? Ei ainakaan meistä ihmisistä. Ihminen on silti yhtä aikaa pyhä ja syntinen. Mikä paradoksi. Ja aina ihmistä ei valitettavasti edes huvita olla pyhä. Toimiiko silloin Saatana meissä, vai onko olemassa myös "viatonta pahistelua" jota Jumala katsoo hymyillen? Missä menee pahuuden ja pikkupahistelun raja vai onko sitä? Onko vain musta ja valkoinen, hyvä tai paha? Onneksi tiedän sen todellisen hyvyyden löytyvän Jumalasta. Hänestä lähtevät rakkauden säteet osuvat meihin ihmisiin ja saavat meidätkin heijastamaan hieman sitä, mitä Jumalan kuvalle sopii.

Onko hyvyydellä eri lajeja? Kun ateisti tekee hyvää siksi että on hyödyllistä oman itsen ja yhteiskuntajärjestyksen kannalta elää sovussa, se on "hyvyyttä"? Toisaalta kun kristitty tekee hyvää siksi että se on Jumalan tahto, sekin on hyvyyttä. Mutta ovatko nämä samaa hyvyyttä? Tuleeko ateistinkin hyvyys Jumalasta? Entä buddhalaisen? Voiko Jumala toimia esim.ateistin kautta vastoin tämän tahtoa? Onko merkitystä sillä mistä ihminen itse ajattelee hyvyytensä kumpuavan ja minkä häntä motivoivan?