Kuu

"Ollaksesi suuri ole kokonainen: Älä mitään itsessäsi liioittele, äläkä sulje pois. Ole kaikki kaikessa. Pane kaikki mitä olet pienimpäänkin mitä teet. Niin koko kuukin mahtuu joka lampeen, koska se loistaa korkealta."

Fernando Pessoa

Ja lisää

Viime päivinä olen lukenut kaksi kirjaa: Kuolemanportti -fantasiasarjan kolmannen osan sekä portugalilaisen Peixoton kirjan Tyhjä taivas. Kuolemanportti oli tuttua perusfantasiaa. Tosin mielestäni kolmas osa sarjasta oli parempi kuin kaksi edellistä. Tyhjä taivas oli mielenkiintoinen lukukokemus. Se kertoi tavallisen paimenen elämästä Portugalin köyhällä maaseudulla. Ei siis ihan sellaista mitä ensimmäiseksi lukisin. Kirja oli tavallaan aika masentava. Kieli oli välillä kaunista mutta kirja kertoi ihmisistä, jotka eivät voineet vaikuttaa elämäänsä, vaan kulkivat vain vääjäämättömästi kohti surullista kohtaloaan. Vaikka kirjasta saattoi löytää myös pilkahduksen viisautta siinä mielessä, että elämähän on arkea ja kuten Olavi Uusivirta laulaa: "OOOOO...On niin helppoo olla onnellinen. Ja tyytyy siihen mitä oooonnn", tai ainakin pitäisi pyrkiä siihen, niinkirjan maailmankuva oli makuuni hieman pessimistinen.

Kävin myös hiljattain teatterissa katsomassa Fundamentalistin. Näytelmä kertoi leipiintyneestä papista ja hänen entisestä seurakuntanuorestaan josta oli tullut fundis. Sitä oli kehuttu paljon ja pätkä osoittautui kehujen arvoiseksi. Siinä ei sinänsä ollut mitään uutta eikä hämmästyttävää. Itse asiassa sinä ei tainnut olla yhtään uutta ajatusta. Joskus pohdinta olisi voinut olla korkeatasoisempaakin. Päähenkilöt olivat kliseisiä ääripäitä. Mutta toisaalta viihdyin koko kaksi tuntia tiiviisti. Pätkä käsitteli itsellekin akuutteja aiheita ajoittain erittäin hyvin. Se ei tarjonnut vastauksia. En osaa sanoa mitään konkreettista mitä siitä olisi jäänyt käteen. Mutta joinain hetkinä näytelmä tavoitti aitoja tilanteita ja aitoja ongelmia/kysymyksiä/ristiriitaisuuksia.

Luen parhaillaan paaviuden historiaa. En ole lukenut sitä aikaisemmin näin yksityiskohtaisesti. Hiippapäihin on mahtunut monenlaista tallaajaa Borgia -sukuisista renessanssipaaveista myrkkyineen, rakastajattarineen, lapsineen ja hedonistisine elämäntapoineen jumalisiin ääriaskeetteihin. Paavit ovat olleet yhtä aikaa maallisia ruhtinaita ja sotajoukkojen johtajia, yhtä aikaa hengellisiä johtajia ja opin vartijoita. Mikä työnkuva! Mutta kun kristikunnan pääkin on vain huono ihminen, mistä löytyy se todellinen hyvyys ja pyhyys? Ei ainakaan meistä ihmisistä. Ihminen on silti yhtä aikaa pyhä ja syntinen. Mikä paradoksi. Ja aina ihmistä ei valitettavasti edes huvita olla pyhä. Toimiiko silloin Saatana meissä, vai onko olemassa myös "viatonta pahistelua" jota Jumala katsoo hymyillen? Missä menee pahuuden ja pikkupahistelun raja vai onko sitä? Onko vain musta ja valkoinen, hyvä tai paha? Onneksi tiedän sen todellisen hyvyyden löytyvän Jumalasta. Hänestä lähtevät rakkauden säteet osuvat meihin ihmisiin ja saavat meidätkin heijastamaan hieman sitä, mitä Jumalan kuvalle sopii.

Onko hyvyydellä eri lajeja? Kun ateisti tekee hyvää siksi että on hyödyllistä oman itsen ja yhteiskuntajärjestyksen kannalta elää sovussa, se on "hyvyyttä"? Toisaalta kun kristitty tekee hyvää siksi että se on Jumalan tahto, sekin on hyvyyttä. Mutta ovatko nämä samaa hyvyyttä? Tuleeko ateistinkin hyvyys Jumalasta? Entä buddhalaisen? Voiko Jumala toimia esim.ateistin kautta vastoin tämän tahtoa? Onko merkitystä sillä mistä ihminen itse ajattelee hyvyytensä kumpuavan ja minkä häntä motivoivan?

Lukupäiväkirja jatkuu

Sen jälkeen kun sain Maon maanantaina luettua, olen lukenut kaksi kirjaa. Ensin luin Remeksen kirjan Ruttokellot -olimme kirjakerhossa päättäneet lukea jonkun "kansansuosikin" -kirjan, jota kukaan meistä ei muuten lukisi. Samaa politiikkaa olemme muuten menestyksellisesti noudattaneet muidenkin lukemiemme kirjojen kohdalla. Jostain syystä minulle on kiehtovaa tuskaa lukea nykyaikaan ja Pohjoismaihin asettuvia dekkareita. Jännitän niitä lukiessa kovasti ja nukkumaanmeno on vaikeaa, ellen lue niiden jälkeen naistenlehteä tms. Mielikuvitukseni imeytyy kirjoitettuihin sanoihin ja muodostaa päässäni pelottavia kuvia. Sen sijaan kauhuelokuvat eivät hetkauta minua läheskään samassa määrin. Tiedän eläytyväni enemmän kuulon kautta kuin näön. Vaikka visuaalisuus on minulle melko tärkeää, suorin yhteys aivoihini menee kuulemani kautta. Ihminen joka osaa puhua on viehättävä. Nyt tuli de ja vu -ilmiö. Olenkohan puhunut tästä kuuloasiasta jo aikaisemmin...

Ruttokellojen jälkeen lukaisin Reko ja Tina Lundanin kirjan Viikkoja, kuukausia. Se kertoo omiin kokemuksiin perustuen aivosyöpään sairastuneesta miehestä ja tämän perheestä. Vaikka yhteys Lundanin omaan elämään ja kuolemaan liikutti sinänsä, en ehkä saanut kirjasta paljoa irti. Jotenkin sen analyysi jäi kevyeksi, samoin tunnepuoli. En tiedä miksi. Eniten liikutti lasten kohtalo. Miten pieni pää käsittelee sen kun vanhempi vähitellen heikkenee ja kuolee?

Pitäisikö lukea seuraavaksi teologiaa? Luonani väliaikaisesti punkkaava siskon mies paahtaa jatkuvasti englanninkielisiä tiiliskivikommentaareja tai dogmatiikkaa, huvikseen. Tai ehkä voisin lukea homoseksuaalisuutta käsittelevän kirjan, joka on odottanut hyllyssä jo kauan.

Olen melko nopea lukija. Yritin eilen tarkkailla miten luen. Tulin siihen tulokseen, että liikutan silmiäni melko paljon. En siis lue "neljä vilkaisua per sivu" tms.tekniikalla. Johtunee siitäkin, että yksittäiset sanat ja lauseet ovat tärkeitä.

Ruttokelloissa oli mielenkiintoinen teoria sitä, miten valehteleva ihminen elehtii. Täytynee tarkkailla :-)

Mao

Nyt on kyllä pakko kirjoittaa...

Luin koko viikonlopun uutta elämäkertaa Maosta. Olin jonottanut sitä kuukausia, ja kun sain sen käsiini, luin tuon 730 -sivun järkäleen muutamassa päivässä lapsenhoidon ohella. Se olikin sitten kiehtova mutta järkyttävä kirja. Menetin lähes yöuneni pohtiessani asiaa. Maolaisuus, Kiinan kommunismi, on ollut täysin järjestelmällistä puhdasta institutionalisoitua pahuutta. Kirjan perusteella systeemissä ei ollut mitään hyvää, ei pisaraakaan. Maon aikana kuoli yli 70 miljoonaa (!!!!!) kiinalaista hänen toimiensa seurauksena. Maolle ihmishenki ei merkinnyt mitään. Hän tapatti väkeä milloin huvikseen, milloin välinpitämättömyyttään. Kansa kuoli massoittain nälkään siksi että Kiina mm.avusti paljon itseään rikkaampia itä-Euroopan maita suurilla summilla ja vei lähes kaiken ruokansa mm. Neuvostoliittoon. Ja sai vastineeksi tekonologiaa, joista suurin osa meni osaamattomissa käsissä aivan hukkaan. Kiina oli täynnä lentokoneita, jotka eivät pysyneet ilmassa, laivoja, jotka eivät pysyneet pinnalla, ydinpommeja, joiden ohjausjärjestelmä oli niin kelvoton, että oli sattumaa, että ne eivät kokeissa osuneet asutukseen. Säännöllisin väliajoin "puhdistettiin" tietty prosenttimäärä ihmisistä, viis siitä olivatko nämä tehneet mitään järjestelmän vastaista. Mao antoi omien vaimojensa ja lapsiensa kuolla ilmeenkään värähtämättä: Esimerkiksi pitkän marssin aikana kaksi hänen lastaan jätettiin "tien varteen", koska näitä ei viitsitty raahata mukana. Mao oli paha vihollisilleen, mutta ehkä pöyristyttävintä oli se, että hän oli ihan yhtä paha omilleen. Suurin osa Maon perheenjäsenistä, sukulaisista ja lähimmistä työtovereista, puhumattakaan uskollisista puoluetovereista kuoli hänen aloitteestaan. Kun Maon lähin työtoveri vuosikymmenien ajalta sairastui syöpään, Mao kielsi tältä hoidot, koska pelkäsi tämän Zhou Enlain elävän pidempään kuin hän. Kukaan ei ollut turvassa. Mao tuhosi suurimman osan Kiinan vanhasta kulttuurista: rakennuksista, kirjoista ja temppeleistä. "Kulttuurivallankumouksessaan" hän kielsi kaiken kulttuurin. Hän elätteli toivetta yhteiskunnasta, jossa ihmisten nimet olisi korvattu numeroilla ja kaikki kulttuuri ja tunteet poistettu täydellisesti. Ihmiset pidettiin ruodussa uhkailulla ja väkivallan pelolla, koska Mao tiesi ettei kukaan kannattaisi häntä vapaaehtoisesti.

Mao oli ilmiselvästi paha ihminen. Ei heikko tai hairahtunut, vaan täysin empatiakyvytön psykopaatti. Pelottava ihminen. On niin vaikea ymmärtää. Puistattaa.