Tiikeri

Vanhemmuuteen kuuluu se, että oman lapsen tekemisiin suhtautuu suurella mielenkiinnolla. On klisee, että lapset ovat hauskoja, mutta ei sille mitään voi, että lapsi on vaan niin hassu. Kaksivuotias on mainiossa iässä. Mielikuvitus kukoistaa, ja kotonani onkin milloin prinsessa, naukuva kissa, pieni vauva, konttaava koira joka pyytää antamaan komentoja tai tiikeri joka sähisee ja kynsii. Kylpyammeessa on mörkö tai eteisessä leopardi. Kun kysyn tytöltä mitä hän piirtää, on vakiovastauksena "kummitus ja sika". Mistä lienee tarttunut. Aamulla tyttö sanoi yhtäkkiä vakavana: "Äiti, mä tykkään rock-musiikista". Hih, en muista tuollaista pitkää termiä käyttäneeni, mutta jostain ne nähtävästi tarttuvat.

Kysyin juuri tytöltä: Mikä sä olet? -Mä olen kissa ja mä olen tiikeri ja mä olen leijona ja mä olen hattu ja mä olen karhu ja mä olen mörkö ja mä mä olen elefantti -kuului litania.

Oman elämäni soundtrack

Elämäni ensimmäinen oma mp3-soitin. Ihanaa! olen liittynyt niiden nappikorvien joukkoon, jotka istuvat junissa ja dösissä omissa maailmoissaan epäsosiaalisina kiinnittämättä paljoakaan huomiota kanssaihmisiinsä. Korvanapeissa soi "oman elämäni soundtrack", joka tuo ihan uutta hohtoa kaikkeen. Se luo turvallisen välimatkan, musiikin luoman muurin minun ja maailman välille, se muuttaa tylsät odotushetket musiikinkuuntelutuokioiksi.

Eilen illalla kävi harvinainen tilanne. Näppäilin kännykälläni niin innokkaasti, että ajoin vahingossa juna-aseman ohi. Jouduin jäämään pois vieraalla juna-asemalla. Oli kylmä pimeä pakkasilta. Muita ihmisiä ei juuri näkynyt. Kuukin loisti poissaolollaan. Olin huomaavani mustan varjon vilahtavan aikataulustandin takana. Mutta sitten nappikuulokkeistani alkoi kuulua Maggie Reillyn heleä ääni. En ollut kuullut tätä vanhaa suosikkiani pitkään aikaan, ja mieleni parani oitis. "The last, that ever she saw him, carried away by the moonlight shadow..." Traaginen kappale ehkä mutta sopi täydellisesti tunnelmaan.

Murhaajien ihannointi kummastuttaa

Luin hiljattain Sofi Oksasen haastattelun, jossa tämä toi esille asian, jota olen itsekin joskus miettinyt. Nimittäin viimeisen kymmenen vuoden aikana virinneen neuvostonostalgian. On ihan ok fanittaa neuvostoliittoa, käyttää sirppi ja vasara -krääsää, laulaa lauluja ym. Mutta onko sama mahdollista toisen vastaavan dikatuurin, natsi-Saksan kohdalla? Ymmärrän täysin, ettei natsi-Saksaa pidä fanittaa, mutta samalla logiikalla myös toisen jopa miljoonia ihmisiä lahdanneen diktatuurin, Neuvostoliiton ihailijoiden kannattaisi katsoa kriittisesti peiliin. Väkisinkin tulee ajatus, että toisten murhaajien ihaileminen on sallitumpaa kuin toisten?

Toinen vastaava asia on, että monet totaalikieltäytyjät tai vastaavat rauhanaktivistit käyttävät Che Guevara -paitoja. Tässä on räikeä ristiriita. Che itse oli kova militaristi ja uskoi ja kannatti tappamista tarkoitusperiensä hyödyksi. Hän ei missään määrin sovellu rauhan tai pasifismin esikuvaksi, päin vastoin.