Elämäni ensimmäinen oma mp3-soitin. Ihanaa! olen liittynyt niiden nappikorvien joukkoon, jotka istuvat junissa ja dösissä omissa maailmoissaan epäsosiaalisina kiinnittämättä paljoakaan huomiota kanssaihmisiinsä. Korvanapeissa soi "oman elämäni soundtrack", joka tuo ihan uutta hohtoa kaikkeen. Se luo turvallisen välimatkan, musiikin luoman muurin minun ja maailman välille, se muuttaa tylsät odotushetket musiikinkuuntelutuokioiksi.
Eilen illalla kävi harvinainen tilanne. Näppäilin kännykälläni niin innokkaasti, että ajoin vahingossa juna-aseman ohi. Jouduin jäämään pois vieraalla juna-asemalla. Oli kylmä pimeä pakkasilta. Muita ihmisiä ei juuri näkynyt. Kuukin loisti poissaolollaan. Olin huomaavani mustan varjon vilahtavan aikataulustandin takana. Mutta sitten nappikuulokkeistani alkoi kuulua Maggie Reillyn heleä ääni. En ollut kuullut tätä vanhaa suosikkiani pitkään aikaan, ja mieleni parani oitis. "The last, that ever she saw him, carried away by the moonlight shadow..." Traaginen kappale ehkä mutta sopi täydellisesti tunnelmaan.
Subscribe to:
Post Comments (Atom)
1 comment:
miksi ei:)
Post a Comment