Välipaloja

Olen ollut lomalla ja lukenut vähemmän kuin arkena, hassua kyllä. Pari kirjaa kuitenkin viikon aikana. Ensin kirjan Helvetinsaari, joka kertoi Kim Vatasen karvaista kokemuksista englantilaisessa sisäoppilaitoksessa. Valitsin kirjan luultavasti, koska eräs lapsuudenystäväni oli päähenkilön sukua. Mitähän hänelle kuuluu? Anyway, kirja ei ollut oikein hyvin kirjoitettu vaikka päähenkilön kokemuksia voikin sympata. Tekstistä paistoi suuri katkeruus jota pyrittiin ironisoimaan vailla huumoria. (Ja ironian pitäisi olla huumoria) eikä sisältöä/hyviä anekdootteja ollut tarpeeksi. Ehkä kirjan keskinkertaisuus johtui myös siitä että olen lukenut ihan verrattoman hyvin kirjoitettuja kuvauksia englantilaisista sisäoppilaitoksista. Esimerkiksi C.S.Lewisin ja Roald Dahlin, joka on muutenkin yksi lempikirjailijoistani. Lukekaapa vaikka Oswald-eno tai Rakkaani, kyyhkyläiseni! Englantilainen vanha yläluokan kulttuuri on jotenkin äärimmäisen mielenkiintoista kaikessa sivistyneessä brutaaliudessaan ja snobbailussaan.

Luin myös kaikille Ruusun nimen ystäville soveltuvan romskun nimeltä Mosaiikkimurhat, jonka päähenkilönä oli itse Dante. Ihan perusviihdyttävää kamaa.

Siinäpä ne suunnilleen ovatkin. Olen lukemassa juuri Westön palkittua Missä kuljimme kerran -teosta. Alun perusteella se on kuin historian kirjaa lukisi, mikä ei sinänsä ole välttämättä huono. Kirja on täynnä tutkittuja yksityiskohtia ja pikkutarkkaa kuvausta vuosisadan alun Helsingin elämästä. Sen sijaan juoni tai ihmiskuvaus ei ole alun perusteella kirjan vahvoja puolia. Kirja kiinnostaa kuten historiankirja mutta elämänkohtalot eivät oikein tunteella aukene. Aion toki lukea opuksen loppuun ja kommentoin sen jälkeen lisää.

Vaatteiden tunnearvosta

En ole mikään roinansäästäjäluonne, toisin sanoen karsin ja laitan kiertoon tavaroitani melko usein suurella ilolla. Oi sitä tyydytystä kun vie muutaman kassillisen kamaa UFF:n laatikkoon. Mutta valitettavan sentimentaalisena luonteena huomaan joistakin vaatteista luopumisessa olevan tiettyjä hankaluuksia. Kaapissani on kymmeniä vaatteita joilla on tunnearvoa. "Tämä on se pusero, jonka äiti osti minulle lähtiessäni opiskelemaan" ja "Tämä vaate minulla oli päälläni sinä kesänä kun oli erityisen hyvä fiilis" tai "Tähän olin pukeutunut sillä merkittävällä hetkellä kun...". Sanomattakin lienee selvää että rippimekko ja yo-juhlavaatteet ovat visusti tallessa. Yleensä vaatteesta luopumiseen liittyy tietty siirtymäaika. Ensin alan valmistella mielessäni ajatusta vaatteesta luopumisesta, sitten otan sen jo käteeni muka heittääkseni sen lähtevien vaatteiden kasaan ja viimeisessä vaiheessa se todellakin lähtee talosta. Jos ajattelen vaikka eräitä vanhoja kenkiäni. Ne ovat käyneet eri puolilla maailmaa, olleet uskollinen seuralainen vuosia. Voinko noin vain kylmäverisesti heittää ne romukoppaan? Nih! :-)

Puiden halaaja

Kun minulla on tylsää, googlaan asioita, paikkoja ja ihmisiä. Jopa sellaisia, jotka tulevat jostain aivolokerosta vuosien takaa (ja minulla on hyvä nimimuisti). Jos törmäisin yhtäkkiä johonkin 15-vuotta sitten tapaamaani ihmiseen, ilkeäisinkö sanoa: Tiedän sinusta paljon, koska googlasin sinut yhtenä sateisena iltapäivänä....:-)

Unelmoin omakotitalosta tai edes rivarista. Olenkin miettinyt muuttoa maalle. (Kun stadilainen sanoo menevänsä maalle, hän ei tarkoita sillä maaseutua, vaan mitä tahansa paikkaa ei-Helsingissä. Täysin epäloogisesti esimerkiksi Viikin lehmäpellot eivät välttämättä ole "maalla", sen sijaan jonkun isohkon kaupungin, vaikka Jyväskylän keskusta saattaa olla ;-)) Tila on ihana asia. Vuosi vuodelta avaruus ja luonto viehättävät enemmän. Sisälläni asuu pieni elovenatyttö. Valitettava tosiasia on, että minulla ei koskaan tule olemaan varaa asua omakotitalossa Helsingissä. (ellen nai rikasta miestä tai voita lotossa) Ja olen aina tiennyt etten tule asumaan loppuikääni kerrostalossa.

Puut ovat ihania. En ole koskaan voinut kestää hakkuualueiden katsomista. Jos olisin new agen harrastaja olisin varmasti puiden halaaja. Jos olisin rikas, ostaisin metsiä ettei kukaan pääsisi hakkaamaan niitä.

Heikkoudesta

Monet ihmiset haluavat "olla heikoimman puolella", mutta siitä, kuka ja mikä on heikko, ei ole juurikaan yksimielisyyttä. Se, kuka on heikko, ihan objektiivisestikin ajatellen myös vaihtelee. Luulen että monet perinteisesti heikoksi mielletyt ryhmät eivät enää ole sitä ja jos todella tahtoo olla heikoimman puolella, onkin oltava ennen vahvaksi miellettyjen puolella. Esimerkiksi kristinuskon puolustajat olivat ennen valtakulttuuria ja sikäli vahvojen puolella. Nykyään kristinuskon ollessa heikko ja epämuodikas, sen puolustajat ovatkin heikon puolella. Ennen nainen oli yhteiskunnassamme heikko, nykyään en usko niin enää olevan. Monet asiat ovat kääntyneet päälaelleen.

Tämä ei päde kuitenkaan kaikkeen. Lapset, sairaat ja vanhukset ovat aina niitä joita täytyy puolustaa, ajasta riippumatta. Tärkeintä on aina olla ihmisen, inhimillisyyden puolella. Mitä sinä ja minä voisimme konkreettisemmin tehdä asian hyväksi juuri nyt?

Maineen menettämisestä

Tämä on oikeastaan jatkoa edelliseen. Hiljattain eräs viisas, taisi olla Torsti Lehtinen, kertoi ajattelemisen arvoisen ajatuksen: Jos joku paljon hyvää tehnyt pätevä henkilö tekee virheen, esimerkiksi tavataan humalassa julkisella paikalla, ihmiset ja lehdistö ovat heti toitottamassa, että "Nyt sen henkilön todellinen karva paljastui. Se olikin todellisuudessa pohjimmiltaan ihan mäntti/vastuuton". Henkilö menettää maineensa ja hänen kaikki hyvät tekonsa mitätöidään. Itselläni tuli mieleen esimerkiksi Jorma Reinin tapaus. Mutta jos vastaava tapahtuu toisin päin, eli kaikkien tuntema tenupetteri tavataankin yllättäen selvin päin kaupungin keskustasta tai joku pahaksi luokiteltu ihminen tekee yllättäen jotain hyvää, sanooko kukaan että "Nyt hänen todellinen karvansa paljastui, hän olikin pohjimmiltaan hyvä ihminen"?

Ateisti Jumalan armosta

Luin viikonloppuna vielä Luis Bunuelin elämäkerran. Tämä "ateisti Jumalan armosta" vihasi asioiden ymmärtämistä ja selittämistä, eli kolmea lempiasiaani. Elämäkerta oli kiinnostava pääasiassa ajankuvauksensa takia. Olen selvästikin viehättynyt 1900-luvun alkupuolesta kertoviin kuvauksiin. Siihen aikaan oli vielä olemassa jännite porvarillisen moraalin ja taiteilijaelämän välillä. Kulttuuri on mielenkiintoinen asia. Historiassa tuntuu aina toistuvan teesi-antiteesi-kuvio. Aina ei tule edes synteesiä. Varmaan jollain matemaattis-psykologisella kaavalla voidaan ennustaa millainen aate saa vallan seuraavaksi.

Bunuelin elämäkerta kuvasi paljon kommunisteja. Bunuelhan oli itse vasemmistolainen. Eräs asia, jota vierastan kommunismissa ja marxilaisuudessa on Bunuelinkin mainitsema piirre, jossa kielletään kaikkien henkisten asioiden, yliluonnollisen ja psykologisen merkitys ja olemassaolo. Kaikki asiat selitetään vain sosiaalis-taloudellisina. Se typistää ihmisen pelkäksi eläimeksi tai koneeksi.

Eilen televisiosta tuli hauska 1973 tehty dokumentti Erik Tavaststjärnasta. Tunsin henkilön vain toisten elämäkertojen sivuhenkilönä, mutta tunnistin tuon persoonallisen henkilön heti lukemieni kuvausten perusteella. Jotenkin hellyyttävä tyyppi.

Näin hiljattain elokuvan The Queen. Se oli hyvä, suosittelen! Mitähän kohtaa Diana on ihmisissä koskettanut? Kuten elokuvassakin todettiin, kuilu todellisen ihmisen ja julkisuuskuvan välillä oli suuri. Itse en koskaan ole nähnyt Dianassa mitään esikuvallista tai miellyttävää, päinvastoin. Mutta ei kai siinä mitään pahaa ole jos jotakuta halutaan palvoa, vaikka väärin perusteinkin. Se voi olla jollekulle tärkeää ja mikä minä tai kukaan olen sitä arvostelemaan. Ja mikä on totuus jonkun ihmisen merkityksestä ylipäätään? Onko väliä oliko Diana oikeasti ollenkaan esikuvallinen ihminen, jos se että osa ihmisistä ajattelee niin, saa ihmiset toimimaan paremmin? Silloinhan Diana on tavallaan ollut hyvä ihminen, jos hänen vaikutuksensa on aiheuttanut hyvää ihmisissä? Eli voiko asian/ihmisen hyvyyttä tarkastella vain hänen aiheuttamansa vaikutuksen valossa, tulosten valossa? Sama kysymys tulee mieleeni luettuani Gandhista vähemmän mairittelevia asioita. Kai ihmisellä vain on inhimillinen tarve nostaa toisia ihmisiä jalustalle. Itse olen nostanut jalustalle Jeesuksen, mutta hänpäs olikin myös Jumala joten ähäkutti! ;-))))

Suomalaisesta kulttuuriperinnöstä

En pitänyt Armi Ratian elämäkerran tyylistä. (Huom! Se on elämäkerta, ei elämänkerta, samoin kuin lukion psykan openi aikoinaan korosti että sana on samastua, ei samaistua ;-)).
Kirja oli kerrottu minä-muodossa siten, että 1979 kuollut Armi oli kertoja kuten Desperate Housewivesissä konsanaan. Ei kertojan ääntä voi teeskennellä olematta feikki! Anyway, tuon alkoholismiin kuolleen hankalan mutta innovatiivisen henkilön elämän tunteminen on suomalaista kulttuurihistoriaa ja siksi olen iloinen että luin sen.

Lukaisin myös tänään kirjan nimeltä Fundamentalisti vastoin tahtoaan. Se oli fiktiivinen mutta omiin kokemuksiin perustuva kirja nuoresta pakistanilaisesta muslimista Amerikassa WTC:n iskun aikaan. Btw, syyskuussa 2001 kävelin Helsingin keskustassa kun silloinen mieheni soitti että WTC:hen on iskeyt lentokone. Hän näki ilmeisesti toisen iskun sattumalta lähes suorana BBC:ltä. En ymmärtänyt asiaa. Kävelin juuri Helsingin WTC:n ohi ja mitään ei näkynyt....no, asian todellinen laita paljastui pian...

Kirja ei ollut huipusti kirjoitettu jos sitä ajattelee taiteena, mutta aihe oli erittäin mielenkiintoinen ja loppu ajatuksia herättävä. Oikeastaan suosittelen kirjaa, sen lukeminen kestää vain pari tuntia. Päähenkilö ei ollut kovin sympaattinen, mutta ei ollut hänen kuvailemansa Amerikkakaan. Onko toisen kulttuurin tai erilaisuuden täydellinen hyväksyminen syvällä sisimmässä todellisuudessa mahdotonta? Onko niin että ihminen vähintään heikolla hetkellä päätyy aina varjelemaan omaa tonttiaan? Kirja oli aika pessimistinen, mutta samalla voin löytää myös toivon näkökulman. Ehkä onkin ihan ok ja täysin inhimillistä, vaikka kaikki varjelevatkin omaa tonttiaan mikrotasolla, jos solidaarisuutta makrotasolla löytyykin niin paljon, että ihminen hahmottaa kokonaisuuden ja sen mukaanaan tuoman näkökulman? Koska maailma on globalisaation myötä yhä enemmän yksi kokonaisuus, on ymmärrettävä että solidaarisuus ja erilaisuuden salliminen on ainoa tie. Vieraisiin kulttuureihin on suhtauduttava lähtökohtaisesti positiivisesti. Niitä ei tarvitse ymmärtää eikä kaikilta osin edes hyväksyä, mutta ne on otettava sellaisena kuin ne ovat ja vältettävä riehumista.

Monikulttuurisuus ymmärretään usein väärin niin, että se tarkoittaa sitä että kulttuurit täytyy hävittää ja ihmiset tasapäistää kuten kommunismissa konsanaan. Monikulttuurisuus Suomessa muka johtaa siihen että Suvivirsi pitää hävittää kouluista ja hukata suomalainen kulttuuriperintö. Mutta todellinen monikulttuurisuus on sitä että kukin saa pitää oman kulttuurinsa ja ylpeänä toteuttaa sitä (Suomen lakien puitteissa tietysti). Ei siis negatiivista monikulttuurisuutta vaan positiivista!

Laskuri

Lisäsin huvikseni laskurin. Tiedän, että lokillani on kolme vakiolukijaa. Lokia ei ole myöskään linkitetty mihinkään blogilistoihin. Joskus olen miettinyt, pitäisikö. Mutta mitä siitä hyötyisin. Ehkä julkiseen blogiin täytyisi panostaa enemmän. Näin epäjulkisessa blogissa voi esittää vähemmän kuolemattomiakin ajatuksia :-)

Vatanen on ässä

Luettua viimeisen kahden viikon aikana:

Arto Paasilinnan Jäniksen vuosi, elämäni ensimmäinen Paasilinna. Pitihän se testata mitä "kansa" lukee ja ranskalaiset ihailevat. Ja, täytyy sanoa että ymmärsin tavallaan Paasilinnan viehätyksen. Epäilemättä mies toistaa itseään, mutta joku hänen salamielisessä lakonisessa huumorissaan oli erittäin oivaa.

Kirja Viron historiasta ja kansasta. Sain mahdutettua opuksen opintoihini vaikkakin valitsin sen puhtaasti henkilökohtaisen mielenkiinnon vuoksi.

Kaksi elämäkertaa: Ensin Charlie Chaplinin. Mielenkiintoinen ja liikuttavakin omaelämäkerta köyhästä pojasta josta tuli maailman rakastama koomikko ja sitten kommunismista (mikä ei edes pitänyt paikkaansa) syytetty ja vihattu. Tiiliskivi oli niin viihdyttävä että luin sen alle kahdessa päivässä. Loistavaa ajankuvaa! Sitten luin John Lennonin rakastajattaren May Pangin muistelmat. Todella sympaattiset ja järkevän oloiset. Niiden perusteella Yoko oli aika hirviömäinen manipulaattori, ja mahdollisesti kuva on todellinen. Myös kuva Johnista tarkentui: Lahjakas mutta jo lapsuudessa voimakkaasti vaurioitunut henkilö, joka ei liian lyhyen elämänsä aikana ehtinyt päästä ihan jaloilleen. Kuvassa oli myös jotain aika surullista.

Jatkan ristiriitaisten ihmisten putkeani. Seuraavana nimittäin vuorossa Armi Ratian elämäkerta. Heh, kun oma elämä on melko rauhaisaa ja arkistakin "pullan leipomista", on kiva nojatuolista käsin syventyä hurjiin kohtaloihin.

Ulkona on ihananihana sää! Mikä tarkoittaa että jalat vie puistoon.

Hohhohhoo

En muista milloin viimeksi hohotin näin kauan ja voimakkaasti. Ihan hulvattomia lääkärien saneluita! :-)

www.jounipaakkinen.fi/laakari.html