Friday, December 15, 2006

"Älä käy mulle!" -sanoi pikku nauhuri

Olen hieman mietiskellyt perinnöllisyyttä. Olin itse varhaiskypsä lapsi. Kehityin ja opin asiat aikaisin, tiedostin asioita ehkä liiankin varhain. Muistan hävenneeni muutaman vuoden ikäisenä kun en tiennyt snapsilasien käyttötarkoitusta, korjasin puhumaan opittuani mummoni vierasperäisten kirjainten ääntämystä etc. Olen usein miettinyt, paljonko siitä on geeneissäni, paljonko ympäristön ja kasvatuksen tulosta. Nyt oma lapseni on osoittanut samantyyppisiä piirteitä. Lapsi on hyvin kiinnostunut ympäristöstä, tarkkailee ja reagoi asioihin, pyrkii vaikuttamaan, sanavarasto on laaja ikäisekseen, oppi kirjaimet 1.5 -vuotiaana. Olimme hiljattain päivällisillä. Kun ihmiset alkoivat syödä rukoilematta, tyttä huomautti heti että "ensin rukoillaan". Kun vähän myöhemmin nostimme maljoja, kaksivuotias vaati että ensin skoolataan. Tyttö siis pyrki vaikuttamaan tilanteeseen. Hän imee kuin sieni lauseita ja käyttäytymismalleja. Päiväkodissa häntä kutsutaan nauhuriksi, koska hän oppii nopeasti laulun sanat. Joskus en tiedä itkeä vaiko nauraa. Sanoin tytölle eräänä päivänä päiväkodista lähdettäessä, että nyt mennään. "Älä käy mulle!" -vastasi kaksivuotias.

En voi kieltää, ettei omien piirteiden näkeminen lapsessa olisi myös mukavaa. Samantyyppistä lasta on helppo ymmärtää. On myös mukava tarkkailla lapsen luonnetta ja kehittyviä piirteitä. Lapsesta on tulossa oma persoonansa, viehättävä ja omanlainen yhdistelmä eri ihmisten persoonallisuuksia. Huipputyyppi.

Miten paljon olen vaikuttanut tähän yhteen piirteeseen, siihen että tyttö on lähes yhtä varhaiskypsä kuin äitinsä? (vaikka vielä ei tietenkään ole varmuutta, jatkuuko kehitys "varhaisena") Mielestäni en ole mitenkään rohkaissut asiaan. En ole pyrkinyt opettamaan taitoja: lapsi vain jossain vaiheessa kiinnostui kirjaimista. En ole pyrkinyt tukemaan asiaa, koska olen itse kokenut varhaisesta tiedostavuudesta olleen itselleni myös haittaa: Lapsuuteni ei ollut erityisen huoleton tai "pumpulimainen". Pelkäsin happosateitakin jo ennen kouluikää. Nyt se hieman huvittaa, muttei huvittanut silloin.

Ehkä jotain vaikutusta varhaiseen kehitykseen on sillä, että olen jutellut lapsen kanssa paljon, koska olen aika puhekeskeinen. Ehkä suurin osa kasvatuksesta tapahtuu oman olemuksen kautta, ei niinkään tietoisten tekojen. Mutta varmastikin suurin osa lapsen luonteesta on perittyä temperamenttiä. Lasta ei voi suojella omalta geeniperimältään? Voi vain halia tarpeeksi, antaa viestiä ettei lapsi ole vastuussa asioiden toimivuudesta ja yrittää pimittää aikuisten todellisuutta valvomalla tv:n katselua ja muita virikkeitä. Eli lapsen piirteisiin kuten varhaiskypsyyteen, josta on hänelle pääosin hyötyä mutta hieman myös haittaa, koska varhainen tiedostavuus saattaa lisätä huolia, ei voi paljoakaan vaikuttaa, mutta siihen voi, missä ilmapiirissä lapsi geenejään toteuttaa, siihen, että lapsi voisi olla oma itsensä rakkauden ilmapiirissä.

Lapsenkasvatus on kyllä elämän haasteellisimpia asioita. Virheitä tekee väistämättä jokainen. Täydellistä vanhempaa ei ole. Rakastaminen ja ihmisen taimen saattaminen kohti aikuisuutta on iso ja vaikea tehtävä. Tärkeää on kuunnella ja olla läsnä lapselle jyräämättä, myötäillä tarpeeksi ja samalla pysyä tiukkana ja ajohdonmukaisena ettei kasvata mitään pikkuhitleriä. Hieman paradoksaalinen asia. Ja tärkeää on halia tarpeeksi. Mielestäni on myös tärkeää tehdä kotiruokaa ja leipoa. Se on ehkä sekundäärinen asia elämän kokonaisuudessa, mutta kyllä se legendaarinen "pullantuoksu" jää monelle lapsuudesta mieleen. Kasvatuksessa voi tehdä vain parhaansa ja jättää loput Jumalan käsiin.

Oma lapsi on uskomattoman ihana. Usein huomaan katselevani tuota pientä ihmettä ja ajattelevani, mikä siunaus on ollut saada lapsi, ja vielä terve sellainen. Mikään ei voita sitä tunnetta, kun lasta hakee päiväkodista, tyttö näkee äidin ja lähtee ilahtuneena juoksemaan kohti kädet avoinna. Silloin pävän huolet muuttuvat ihan toissijaisiksi. "Ja suurin niistä on rakkaus" -sanoi Eräs viisas.

Wednesday, December 6, 2006

Itsenäisyyspäivänä

Suomen itsenäisyys on hieno asia: niin hieno, ettei sitä edes tajua. On jännää mutta samalla ymmärrettävää, miten Suomen itsenäisyyden juhlinta ei huipennu itsenäistymisen juhlimiseen vaan Talvisodan ja Jatkosodan muistelemiseen -tilanteeseen, jossa Suomen itsenäisyys oli vaakalaudalla.

En usko, että jos yhä ja luultavasti ikuisesti hyvin epävakaa Venäjä jonakin päivänä päättäisi valloittaa Suomen, Jenkeistä, NATOsta tai EU:sta olisi Suomelle mitään hyötyä. Kuka nousisi Venäjää vastaan Suomen takia? Varmasti hyökkäys tuomittaisiin monissa poliittisissa elimissä, mutta sodassa Suomi jäisi todennäköisesti yksin. Siksi on varmempaa säilyttää puolustusvoimat ja ylläpitää niitä. Ne myös ennaltaehkäisevät sotaa ihan olemassaolollaan. Tältä pohjalta armeijan välttämisen trendi joskus harmittaa. On ymmärrettävää jättää se väliin, jos fyysiset tai psyykkiset syyt eivät sinne menoa puolla. On myös olemassa hyvin pieni joukko aitoja pasifisteja, joille armeijan käymättä jättäminen on vain ja ainoastaan aatteellinen asia. Mutta on olemassa suuri määrä periaatteettomia henkilöitä, joiden suurin syy jättää menemättä armeijaan on se, että siellä on epämukavaa: joutuu heräämään aikaisin eikä saa hengata vapaasti kavereiden kanssa. Pahimmassa tapauksessa joutuu leikkaamaan tukankin. Tällaista valintaa on vaikea ymmärtää tai sympatiseerata. Niin kauan kuin Suomessa on asevelvollisuus, sen noudattaminen on velvollisuus, ellei sen välttämiseen ole painavia syitä.

En ymmärrä myöskään mielenosoittajia, jotka lähes joka vuosi vastustavat Linnan itsenäisyyspäivänjuhlia häiriköimällä Linnan lähettyvillä. Heidän argumenttinsa siitä, miten Linnan juhliin pitäisi kutsua vain tavallisia kansalaisia, ei päde: kuka nyt haluaisi katsoa tv:stä matti meikäläisten juhlanviettoa. En minä ainakaan. Miksi he haluavat viedä vuosittaisen huvin yli 2 miljoonalta katsojalta...Ja heidän argumenttinsa siitä, että juhlat maksavat paljon ja ovat pois veronmaksajien rahoista ei päde: luin juuri Hesarista, miten Linnan juhlien oheistuotteet, puvuntekijät, kampaajat, jatkoravintolat ja muut suorastaan rikastuvat juhlien ansiosta. Juhlavieraat kylvävät kiertoon huomattavan määrän enemmän rahaa kuin heidän juhlimisensa valtiolle maksaa. On myöskin kuvaavaa, miten "pasifistit ja väkivaltaa vastustavat" aktivistit riehuvat väkivaltaisesti ja hyökkäilevät viattomien juhlijoiden taksien kimppuun. Hyh!

Yksi asia, joka minua ihmetyttää on sotaveteraanien järjestön rikkaus. Se on kuulemma rikas järjestö. Silti keräyksiä pyörii joka vuosi. Sotaveteraaneista vetreimmätkään tuskin ovat keskuudessamme enää montaa vuotta. Eikö järjestön rahat tulisi käyttää heidän hyvinvointiinsa NYT kun he vielä elävät! Mitä järkeä on pihdata rahoja ja säästää jotain pesämunaa...ketä varten?

Suomen itsenäisyys on mahtava asia! Siksi sitä on myös syytä juhlia. Itselläni päivän viettoon kuuluu nykyään ainakin muutama itsenäisyysdokkari, kaksi kynttilää ikkunalla, tavallista juhlavampi illallinen hyvässä seurassa (illallinen sisältää jostain syystä aina lohta), kuohuviini (vaikka mihinpä juhlaan se minulle ei kuuluisi...), ja sitten nauliutuminen telkkarin eteen pukuja arvostelemaan. Mutta itsenäisyyspäivä on vakava asia. Kyllä se aina pienen liikutuksen silmäkulmaan kirvoittaa...

Monday, December 4, 2006

Korkealta ja kovaa

Ihmissuhteissa opittua: Älä koskaan riidan aikana ala keskustella laajemmista kokonaisuuksista. Jos sinua harmittaa, että toinen teki tai jätti tekemättä taas jotain, ja mielesi tekee ladata samassa ärsytyspuuskassa toiselle kaikki aikaisemmatkin tilanteet, ja se, miten tämä "aina" tekee niin ja niin, menet pöpelikköön niin että humisee. Puutu siis riidan aikana ainoastaan käsillä olevaan YKSITTÄISEEN tapaukseen! Riidan aikana ei mikään laajempi ongelma ratkea. Sitten joskus toiste kun asia ei sinua juurikaan vaivaa, kannattaa ottaa se esille ja keskustella siitä rauhallisesti ja ilman suuria tunteita. Tulos on takuuvarmasti parempi!

Mikä siinä on, että hevimusiikki on niin lähellä sydäntäni. Ihastuin siihen jo varhaismurrosiässä. Tukkahevi kolahti jo 80-luvulla, ala-asteella muistan kuunnelleeni erityisesti U.D.O:a ja Alice Cooperia, mutta ilmiö ei jäänyt lapsuuteen ja murrosikään. Edelleenkin hevi aiheuttaa minussa sykähdyksiä. Nimenomaan hyvin tehty melko melodinen ja musikaalinen hevi jossa on hyvä voimakkaaseen falsettiin kykenevä laulaja. Fiilikseltään sellainen musiikki muistuttaa hyvin tehtyä oopperaa. Dramaattista, korkealta ja kovaa. Myös gootahtava synkistely tehoaa. Matalalta muriseva laulaja ja taustalla melodiset koskettimet. Toki asiaan liittyy myös nuoruusnostalgiaa. Vaikka rakastan jazzia, pehmeä alttovoittoinen myhäily ei koskaan aiheuta minussa samanlaista energiaa kuin kunnon hevimättö! Sarah Vaughan on ehkä kuningatar, mutta auta armias kun Joey Tempest tai Tony Kakko vetäisee riipivän kimeän karjauksen. Sarah jää pakostakin sivuhymistelijäksi.

Mietin jonkin aikaa synteesiä näistä kahdesta aiheesta keksimättä sitä.