"Älä käy mulle!" -sanoi pikku nauhuri

Olen hieman mietiskellyt perinnöllisyyttä. Olin itse varhaiskypsä lapsi. Kehityin ja opin asiat aikaisin, tiedostin asioita ehkä liiankin varhain. Muistan hävenneeni muutaman vuoden ikäisenä kun en tiennyt snapsilasien käyttötarkoitusta, korjasin puhumaan opittuani mummoni vierasperäisten kirjainten ääntämystä etc. Olen usein miettinyt, paljonko siitä on geeneissäni, paljonko ympäristön ja kasvatuksen tulosta. Nyt oma lapseni on osoittanut samantyyppisiä piirteitä. Lapsi on hyvin kiinnostunut ympäristöstä, tarkkailee ja reagoi asioihin, pyrkii vaikuttamaan, sanavarasto on laaja ikäisekseen, oppi kirjaimet 1.5 -vuotiaana. Olimme hiljattain päivällisillä. Kun ihmiset alkoivat syödä rukoilematta, tyttä huomautti heti että "ensin rukoillaan". Kun vähän myöhemmin nostimme maljoja, kaksivuotias vaati että ensin skoolataan. Tyttö siis pyrki vaikuttamaan tilanteeseen. Hän imee kuin sieni lauseita ja käyttäytymismalleja. Päiväkodissa häntä kutsutaan nauhuriksi, koska hän oppii nopeasti laulun sanat. Joskus en tiedä itkeä vaiko nauraa. Sanoin tytölle eräänä päivänä päiväkodista lähdettäessä, että nyt mennään. "Älä käy mulle!" -vastasi kaksivuotias.

En voi kieltää, ettei omien piirteiden näkeminen lapsessa olisi myös mukavaa. Samantyyppistä lasta on helppo ymmärtää. On myös mukava tarkkailla lapsen luonnetta ja kehittyviä piirteitä. Lapsesta on tulossa oma persoonansa, viehättävä ja omanlainen yhdistelmä eri ihmisten persoonallisuuksia. Huipputyyppi.

Miten paljon olen vaikuttanut tähän yhteen piirteeseen, siihen että tyttö on lähes yhtä varhaiskypsä kuin äitinsä? (vaikka vielä ei tietenkään ole varmuutta, jatkuuko kehitys "varhaisena") Mielestäni en ole mitenkään rohkaissut asiaan. En ole pyrkinyt opettamaan taitoja: lapsi vain jossain vaiheessa kiinnostui kirjaimista. En ole pyrkinyt tukemaan asiaa, koska olen itse kokenut varhaisesta tiedostavuudesta olleen itselleni myös haittaa: Lapsuuteni ei ollut erityisen huoleton tai "pumpulimainen". Pelkäsin happosateitakin jo ennen kouluikää. Nyt se hieman huvittaa, muttei huvittanut silloin.

Ehkä jotain vaikutusta varhaiseen kehitykseen on sillä, että olen jutellut lapsen kanssa paljon, koska olen aika puhekeskeinen. Ehkä suurin osa kasvatuksesta tapahtuu oman olemuksen kautta, ei niinkään tietoisten tekojen. Mutta varmastikin suurin osa lapsen luonteesta on perittyä temperamenttiä. Lasta ei voi suojella omalta geeniperimältään? Voi vain halia tarpeeksi, antaa viestiä ettei lapsi ole vastuussa asioiden toimivuudesta ja yrittää pimittää aikuisten todellisuutta valvomalla tv:n katselua ja muita virikkeitä. Eli lapsen piirteisiin kuten varhaiskypsyyteen, josta on hänelle pääosin hyötyä mutta hieman myös haittaa, koska varhainen tiedostavuus saattaa lisätä huolia, ei voi paljoakaan vaikuttaa, mutta siihen voi, missä ilmapiirissä lapsi geenejään toteuttaa, siihen, että lapsi voisi olla oma itsensä rakkauden ilmapiirissä.

Lapsenkasvatus on kyllä elämän haasteellisimpia asioita. Virheitä tekee väistämättä jokainen. Täydellistä vanhempaa ei ole. Rakastaminen ja ihmisen taimen saattaminen kohti aikuisuutta on iso ja vaikea tehtävä. Tärkeää on kuunnella ja olla läsnä lapselle jyräämättä, myötäillä tarpeeksi ja samalla pysyä tiukkana ja ajohdonmukaisena ettei kasvata mitään pikkuhitleriä. Hieman paradoksaalinen asia. Ja tärkeää on halia tarpeeksi. Mielestäni on myös tärkeää tehdä kotiruokaa ja leipoa. Se on ehkä sekundäärinen asia elämän kokonaisuudessa, mutta kyllä se legendaarinen "pullantuoksu" jää monelle lapsuudesta mieleen. Kasvatuksessa voi tehdä vain parhaansa ja jättää loput Jumalan käsiin.

Oma lapsi on uskomattoman ihana. Usein huomaan katselevani tuota pientä ihmettä ja ajattelevani, mikä siunaus on ollut saada lapsi, ja vielä terve sellainen. Mikään ei voita sitä tunnetta, kun lasta hakee päiväkodista, tyttö näkee äidin ja lähtee ilahtuneena juoksemaan kohti kädet avoinna. Silloin pävän huolet muuttuvat ihan toissijaisiksi. "Ja suurin niistä on rakkaus" -sanoi Eräs viisas.